Klikkaamalla saat kuvat aukeamaan 640*480 kokoon.
Torinon kattosauma kaivettu esiin
Ulkona ilman salamaa otetussa sinertävässä kuvassa onkin
kohteemme, Torinon takatolpan ja katon välinen sauma. Tämä
on tyypillinen rakenne ajoilta, jolloin ei vielä pystytty
tekemään kilpailukykyisesti työkaluja isompien
peltikokonaisuuksien kerralla stamppaamiseen, vaan esim.
katto tehtiin erillisenä ja pistehitsattiin paikalleen
tolppien nokkiin. Lienee toki silloisten autojen koollakin
tekemistä asian kanssa...Torinossa ja useissa muissakin
vastaavanrakenteisissa autoissa tämä on tyypillinen
ongelmapaikka ja juuri siksi "kaivoinkin" sen varovasti
esiin fiiberilaikalla. Pieniä pintasyöpymiä lukuunottamatta
rakenne oli kunnossa ja samalla esiin tulivat tehtaalla
tehdyt tinaukset, jotka Torinossa olivat tolpan etu- ja
takareunoissa. Keskeltä saumaa ei oltu tinattu, vaan
pohjatöissä se oli sitten pakkeloitu ennen maalausta. Ja
tässä vaiheessa tuleekin ensimmäinen työvaihe: Koska
tinapohjuste,"grundi", ei tartu likaiseen ja ruosteiseen
pintaan, puhalsin sauman ympäristön huolelliseti ensin
isolla pöntöllä kokonaan ja lopuksi vielä "Biltema-mallin"
pikkukannulla kaikki syöpymät niin, että jäljellä oli vain
puhdas metalli.
Ennen tinauspuuhiin ryhtymistä kannattaa hetki miettiä,
mistä alueelta aikoo tinata. Tässä tapauksessa tutkailin
teräsmitan reunalla uraa ja sen reunojen leveyttä. Tässä
kohdassa reunojen paikan muistaa helposti, mutta jos
tinattavan kohdan rajat ovat epämääräisemmät, voi ne merkata
esim. ritspiikillä (piirrotin).
Ennen tinauspuuhiin ryhtymistä kannattaa hetki miettiä,
mistä alueelta aikoo tinata. Tässä tapauksessa tutkailin
teräsmitan reunalla uraa ja sen reunojen leveyttä. Tässä
kohdassa reunojen paikan muistaa helposti, mutta jos
tinattavan kohdan rajat ovat epämääräisemmät, voi ne merkata
esim. ritspiikillä (piirrotin).
Tyypillisin suositeltava pinnankarheus tinaukselle on
tuommoinen neekerintukka -karkeus, hiotaan pinta siis
sellaiseksi. Koska tinauksessa puhtaus on a ja o, putsataan
kutenkin ylimääräiset pois ennen kuin neekerintukka hieroo
ne pintaan kiinni :-)
Tyypillisin suositeltava pinnankarheus tinaukselle on
tuommoinen neekerintukka -karkeus, hiotaan pinta siis
sellaiseksi. Koska tinauksessa puhtaus on a ja o, putsataan
kutenkin ylimääräiset pois ennen kuin neekerintukka hieroo
ne pintaan kiinni :-)
Tämmöisistä saumoista poistelen vielä varmuuden vuoksi
välistä löytyvät tiivistys- yms. aineiden jämät, kuvan
mukainen hammaslääkärin työkalu on hommassa kätevä.
Tämmöisistä saumoista poistelen vielä varmuuden vuoksi
välistä löytyvät tiivistys- yms. aineiden jämät, kuvan
mukainen hammaslääkärin työkalu on hommassa kätevä.
Nyt sitten päästäänkin hiomaan paikka nekerintukalla.
Tinagrundi ei paljon tätä karheampaan tunnu tarttuvan. Jos
olet piirrottanut paikan rajat, seuraa hionnassa niitä,
hiontajälki taas ohjaa seuraavissa hommissa.
Nyt sitten päästäänkin hiomaan paikka nekerintukalla.
Tinagrundi ei paljon tätä karheampaan tunnu tarttuvan. Jos
olet piirrottanut paikan rajat, seuraa hionnassa niitä,
hiontajälki taas ohjaa seuraavissa hommissa.
...ja taas putsataan...
Sitten levitetäänkin itse tinapasta. Muista, että
pitempään seisseen pastan raskaammat ainesosat ovat
painuneet purkin pohjalle ja nesteet erottuneet pinnalle,
joten purkki on huolella sekoitettava ennen käyttöä. Tähän
ei yleensä mikään muovilusikka sitten riitäkään, tavaran
ominaispaino ja viskositeetti ovat sitä luokkaa, että
sekoitettaessa saa aika huolellisesti ja pitkään veivata
vähän tuhdimmalla vehkeellä, esim. ruuvimeisselillä. Kun
pääset levitysvaiheeseen, se tapahtuukin sitten tuollaisella
lankkumaalarin otteella, reilusti vaan eikä ole ihan
millintarkkaa. Pastan tarkoitus on muodostaa pohja,
"grundi", johon varsinainen tina sitten saa tartuntapinnan,
ilman sitä se ei pysy. Ja kuten todettu, ei tässä kannata
säästellä. Kertapastaus/ lämmitys riittää yleensä
pohjusteeksi, jos käytät pelkkää grundia esim. saumojen
huokosten tukkimiseen ilman varsinaista tinaa, voi kokeilla
vetää pohjustetta useammankin kerran. Itse tosin vedän
suosiolla ohuen tinakerroksen tälläiseenkin paikkaan.
Pastan levityksen jälkeen sitä lämmitetään toholla,
kunnes tumma pasta ensin vaalentuu ja sitten muuttuu kauniin
tinanväriseksi, huomaat kyllä. Kun riittävä alue on
lämmitetty, pyyhkäistään nukkaamattomalla rätillä pinnalle
jääneet, kuvassa ruskeat juoksutteen osat pois, pyyhkäistään
poispäin uudesta pastasta. Kannatta lämmitellä tuollaisia
10-15 sentin pätkiä, kerralla ei kannata kaikkia yrittää.
Seuraavissa kuvissa ei oikein varsinaisia työkuvia ole,
koska ei kädet enää riittäneet kameran pitelemiseen... :-)
Pastan levityksen jälkeen sitä lämmitetään toholla, kunnes
tumma pasta ensin vaalentuu ja sitten muuttuu kauniin
tinanväriseksi, huomaat kyllä. Kun riittävä alue on
lämmitetty, pyyhkäistään nukkaamattomalla rätillä pinnalle
jääneet, kuvassa ruskeat juoksutteen osat pois, pyyhkäistään
poispäin uudesta pastasta. Kannatta lämmitellä tuollaisia
10-15 sentin pätkiä, kerralla ei kannata kaikkia yrittää.
Seuraavavaihe onkin sitten itse tinan levitys. Aloita
lämmittämällä tinatangon päätä n. 2-3 sentin päästä tangon
päästä, kunnes lämmitetty kohta alkaa taipua painovoiman
vaikutuksesta. Sen jälkeen yritä murtaa lämmitetty palanen
tangon päästä tinattavaan kohtaan. Tämä vaatii hiukkasen
harjoittelua, sillä alussa tina tuppaa ikävästi aina
putoilemaan pystypinnoista, joten ensimmäiset harjoitelmat
kannattaakin tehdä vaakapinnalla.
Seuraava vaihe onkin sitten itse tinan levitys. Aloita
lämmittämällä tinatangon päätä n. 2-3 sentin päästä tangon
päästä, kunnes lämmitetty kohta alkaa taipua painovoiman
vaikutuksesta. Sen jälkeen yritä murtaa lämmitetty palanen
tangon päästä tinattavaan kohtaan. Tämä vaatii hiukkasen
harjoittelua, sillä alussa tina tuppaa ikävästi aina
putoilemaan pystypinnoista, joten ensimmäiset harjoitelmat
kannattaakin tehdä vaakapinnalla. Tinaa laitetaan
silmämääräisesti riittävästi, että haluttu täyttö saadaan
aikaan. Itse täppäilen tinapalaset n. 10 sentin matkalle ja
ryhdyn sitten levittelemään, jotkut täppävät koko sauman
ensin ja alkavat sitten levitellä. Makuasia. Levittäminen
tapahtuu tuolla kuuluisalla lusalla (kts. pikkuartikkeli
oikealta palstalta) ja on periaatteessa ihan samanlaista
kuin voin levittäminen leivälle tai kakun kuorrutus.
Käytännössä kuitenkin hommassa on vähän enemmän
vaikeusasteita. Tina täytyy lämmittää siten, että se leviää
halutulla tavalla, muttei sulahda, jolloin se juoksee
yleensä vallattomasti lattialle. Koko ajan pitää siis
käyttää tohoa lämmön säätelyyn. Toisella kädellä käytetään
lusaa ja koko ajan on seurattava tinakerroksen muodostumista
ja leviämistä varoen samalla polttamasta lusaansa hiileksi.
Vaakapinnoille, etenkin jos tinaa tarvitaan suht paljon
(miksiköhän ?...) voi laittaa isompia pätkiä ja pysty-/
lakipinnoille taas vähemmän, tosin sekin on vähän tinaajasta
kiinni. Tinattavaa kohdetta kannattaa lämmittää myös jonkin
verran, muttei liikaa, sillä silloin saat aikaan jo
laitettujen nappien sulamisen ja valumisen. Rohkeasti vaan
kokeilemaan, ei se mitään salatiedettä ole, hommaan pääsee
äkkiä sisään, tosin vain harjoittelemalla. Lopputuloksen
onkin sitten kuvan mukainen tinakerroksella päällystetty
sauma. Itse laitan tinaa sen verran reilusti, että hionnan
jälkeen sitä varmasti jää riittävästi kuoppapaikkoihin,
jottei vastaan tule tilannetta jossa tinauksesta huolimatta
pintaan jää monttuja. Tosin uudelleen lämmittämällä tinaa
voi lisätä jälkeenkin päin. Tässä kuten myös
alkuperäisessäkin tinauksessa pitää toki tina käyttää sen
verran sulana, että pinnassa todellakin on homogeeninen
kerros, eikä vain puoliksisulaneita kokkareita toistensa
päällä...
Mikäli tinaat isommankin kokonaisuuden kerralla, vaatii
se jo kärsivällisyyttä, etenkin jos aiot tinasta kasvattaa
jonkinlaisia muotoja/täyttöjä. Ei kannata yrittää liikaa
kerralla, sillä hätäily ei sovi tämän homman kanssa yhteen
ollenkaan. Tinatanko on n. 5.50-6 euroa kappale ja se
hupenee aika nopeasti. Kiireellä pysty-/lakipintaa
yrittäessä siitä on iso osa lattialla.
Toinen mielenkiintoinen piirre liittyy tohon tai
oikeammin kaasun ominaisuuksiin; kaasun virratessa säiliöstä
se kylmenee aika reilusti, jolloin kaasun virtaus etenkin
vajaalla säiliöllä heikkenee. Kun alkaa tuntua siltä, että
kaasu on lopussa, pidä reilusti tauko ja anna purkin
lämmitä, sen jälkeen sillä lämmittää taas pitkän pätkän.
Kaasua on jäljellä niin kauan kuin ravistettaessa säiliöstä
kuuluu loiskuntaa. Jos käytössä on tuollainen oikean
sarakkeen pikkukuvassa oleva letkullinen toho, voi kannun
ottaa esim. kainaloon ylösalaisin, jolloin kaasu ikään kuin
valuu polttimeen.
Itse koen tämän vaiheen haitallisena; oma optimisäätöni
edellyttää, että kaasua tulee sen verran reippaasti (liekki
sen verran "kovalla"), että lämmöntuonti tinaan on sopivan
nopeaa ja paikallista. Liekin säädössähän on mahdollisuuksia
sen minkä ruuvi kiertyy, joten kukin hakee sen mieleisensä
kokeilemalla. Ihan vasta-alkajalle suosittelen kuitenkin
suht maltillista virtausta, ainakin alkuun.
Tinattu sauma puhdistetaan vedellä ja tinnerillä,
juotospastasta siihen jää suolahappoa yms. ainesosia, jotka
on syytä poistaa suht nopeasti, happo ja pelti on huono
yhdistelmä... Myös lusasta jäänyt rasva, vaha, mitä sitten
käytätkin, on syytä putsata pois.
Tinattu sauma hiotaan joko fiiberillä tai koriviilalla
(eli tinahöylä) tasan. Itse tosin tässä vaiheessa hioin vain
enimmät pois, sillä hiontatöiden aika tulee koittamaan
maalauspohjatöiden yhteydessä. Hionnassa kannattaa pitää
asianmukaiset suojaimet yllään, mukaanlukien hengityssuoja.
Raskasmetalleja ei ole syytä hengitellä itseensä...
Tinattu sauma hiotaan joko fiiberillä tai koriviilalla
(eli tinahöylä) tasan. Itse tosin tässä vaiheessa hioin vain
enimmät pois, sillä hiontatöiden aika tulee koittamaan
maalauspohjatöiden yhteydessä. Hionnassa kannattaa pitää
asianmukaiset suojaimet yllään, mukaanlukien hengityssuoja.
Raskasmetalleja ei ole syytä hengitellä itseensä...
Tässä kuitenkin malliksi toinen paikka, jonka jo
suurimmaksi osaksi hioin. Tarkoitushan on saada aikaan
kohteen muotoja tarkasti mukaileva pinta, jolloin
pakkelointia ei tarvita. Jos kuitenkin homma tuntuu
ylivoimaiselta, ei haittaa, ainahan siihen saa pakkelia
päälle, mutta pitää se pakkelikin sitten saada tasaiseksi
yhtä lailla...
Tässä kuitenkin malliksi toinen paikka, jonka jo
suurimmaksi osaksi hioin. Tarkoitushan on saada aikaan
kohteen muotoja tarkasti mukaileva pinta, jolloin
pakkelointia ei tarvita. Jos kuitenkin homma tuntuu
ylivoimaiselta, ei haittaa, ainahan siihen saa pakkelia
päälle, mutta pitää se pakkelikin sitten saada tasaiseksi
yhtä lailla...